Tyyneysrukous

J on palannut, niin myös ahdistukseni. Kaikki tuottavuuteni töissä tuntuu kuin se olisi vedetty vessasta alas, että yhtäkkiä olen jälleen yhtä hukassa kuin aiemminkin. Heikkoina hetkinä olen jopa miettinyt työpaikan vaihtamista, vaikka olen ollut tässä työpaikassa vasta puolitoista kuukautta. Miksi menin sekaantumaan duunikaveriin? Olisiko tilanne ollut eri jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin J? Vai olisinko sittenkin sekaantunut ihan keneen tahansa joka olisi osoittanut minulle huomiota?

Luulin että J olisi ollut tämänkin päivän poissa, mutta niin hän vaan istui paikallaan kun tulin aamulla vessasta. Ahdistus alkoi samantien - ei siitä että hän on paikalla, vaan pikemminkin siitä tietoisuudesta että hän ei halua minua. Että en ole hänelle tärkeä, kiinnostava. Hän oli keskiviikkoiltapäivällä ehdottanut että tapaisimme tänään (perjantaina) illalla ja harrastaisimme seksiä - tänä aamuna hän kuitenkin perui suunnitelmat vedoten väsymykseensä. Tunsin kuinka addiktio aktivoitui - kuinka aloin miettiä pakonomaisesti mistä saisin seuraa tälle illalle, ihan vain että minun ei tarvitsisi kohdata yksinoloa. Lähetin tekstarin ryhmäkaverilleni ja sain vinkiksi rukoilla AA:n tyyneysrukousta kunnes oloni helpottaa.

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asiat jotka voin, ja viisautta erottaa nämä kaikki toisistaan." 

Vaikka en ole uskonnollinen enkä usko kristinuskon Jumalaan, uskon jollain tasolla Korkeampaan Voimaan. Hoin tuota ylläolevaa mantraa kunnes pahin ahdistus poistui. Vatsassani tuntuu vieläkin solmu, mutta olen jo kyennyt rauhoittumaan. En voi muuttaa J:tä tai hänen perusluonnettaan, en sitä että hän kaipaa yksinoloa eikä halua sitoutua. Tarvitsen tyyneyttä jotta voin hyväksyä tämän sellaisena kuin on. Tarvitsen rohkeutta muuttaa omaa suhtautumistani J:tä kohtaan, koska sen voin muuttaa - minun ei tarvitse olla riippuvainen häntä kohtaan. Minä voin suhtautua häneen välinpitämättömästi. Minä voin muuttaa suhtautumistani häntä kohtaan niin ettei hänen käytöksensä tai tekemättä jättämisensä aiheuta minulle ahdistusta. Ehkä jonain päivänä hän on jälleen minulle kuin kuka tahansa työkaveri, tai sitten minun (tai hänen, tai molempien) pitää vaihtaa työpaikkaa.

Ostin hänelle lahjoja kun hän oli poissa, mutta hän ei edes kiittänyt - tai kiitti, vasta kun kysyin asiasta kun sattumalta kohtasimme keittiössä. Se tuntui pahalta - jos joku olisi jättänyt jotain minun pöydälleni, olisin tottakai heti ensimmäisenä lähettänyt kiitosviestin takaisin, tai kiittänyt kasvotusten. Minusta tuntuu kuin olisin yhdentekevä, mitätön, arvoton, itsestäänselvyys. Ehkä on liian myöhäistä muuttaa sitä vaikutelmaa että yritän liikaa, ylikompensoin, että hän tietää minun olevan valmis miltei mihin vaan että hän antaisi huomiota minulle. Minä en halua olla sellainen, minä olin sellainen vuosia sitten V:n kanssa - tein ihan mitä vaan jotta hän olisi edes hetken kohdellut minua kuin normaalia, tasa-arvoista ihmistä.

Huomaan kaipaavani samaa J:ltä - että kun olemme yhdessä ja puhumme, hän olisi kiinnostunut minusta ja siitä minulla olisi sanottavana, että hän olisi iloinen siitä että olemme juuri siinä hetkessä ja jaamme sen hetken toistemme kanssa. Silti tuntuu että aina kun tapaamme, häntä kiinnostaa enemmän se milloin lähden ja milloin hän saa taas olla yksin. Seksikään ei tunnu samalta, se alkaa tuntua hyväksikäytöltä.

Silti minä en pääse irti. Olen Roxy, olen rakkausaddikti.