Tienhaarassa

En ole kirjoittanut mitään kahteen viikkoon koska asiat J:n kanssa ovat olleet hyvin eikä mitään sen suurempaa kriisiä ole ollut. Huomaan että kirjoittamiseni aktivoituu nimenomaan kun jokin suurempi myllerrys on meneillään sisälläni, kuten aikoinaan vanhojen päiväkirjojeni kanssa. Kirjoittaminen on minulle ensisijaisesti terapeuttista - se auttaa minua selkiyttämään ja käsittelemään sellaisia asioita joita en pysty pääni sisällä ratkomaan.

Viime aikoina olen hakeutunut uusiin vertaistukiryhmiin, AAL- ja CODA-ryhmiin. AAL on alkoholistien ja toimintahäiriöisten perheiden aikuisille lapsille, CODA taas läheisriippuvaisille. Molemmat tuntuvat oikeilta käytökseni ja historiani huomioiden. En ole alkoholistiperheestä, mutta hyvin tunnekylmästä ja toimintahäiriöisestä kylläkin. CODAsta sain vinkin eräältä ryhmätoveriltani seksi- ja rakkausriippuvaisten ryhmässä. Mietin ensin etten ole läheisriippuvainen koska ajattelin että se koskee enemmän henkilöitä jotka jäävät huonoon suhteeseen vaikka mies olisi väkivaltainen ja/tai alkoholisti; itse olen kuitenkin lähtenyt suhteista kun olen tajunnut niiden olevan huonoja. Luin kuitenkin tekstejä läheisriippuvuudesta ja tajusin että suhtautumiseni J:hin on miltei läheisriippuvaisuuden oppikirjaesimerkki. Tapaamisemme jälkeen koko elämäni on pyörinyt hänen ympärillään - miettinyt hänen ongelmiaan, hänen tunteitaan, hänen tekemisiään. Läheisriippuvuudesta on käytetty luonnehdintaa "disease of lost self" mikä kyllä kuvaa sitä täydellisesti - läheisriippuvainen henkilö ikään kuin luopuu omasta minuudestaan ja alkaa elää elämäänsä toisen ihmisen kautta.

Nyt olen kuitenkin melkoisessa tienhaarassa enkä tiedä mihin suuntaan lähteä. Sain eilen kuulla J:ltä että hän oli lähtenyt baarista vanhemman naisen mukaan panemaan tätä. Hän ei ollut mitenkään pahoillaan tapahtuneesta, halusi kuitenkin kertoa minulle että näin oli käynyt, tiedoitusluonteisesti. En ole oikein kyennyt käsittämään vielä tapahtunutta - vaikka toki tiesin että näin voi käydä milloin vain, ja olinhan itsekin etsinyt seksiseuraa valmiiksi eri kautta, vaikka en ollut tavannut vielä ketään tai sopinut mitään muutakaan. Minulla ja J:lla ei ollut koskaan uskollisuussopimusta - ainoa määrittelevä tekijä oli "me ollaan keskenämme ilman kumia ja jos pannaan muita niin sitten kumin kanssa". Niin. Sinänsä mieleni on pedannut tätä skenaariota valmiiksi jo alusta lähtien niin että nyt kun se viimein tapahtui, olen jotenkin välinpitämätön.

Yritän jotenkin miettiä tapahtunutta mielessäni vaikka miten- ja miksi-kysymysten miettiminen ei muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Ennen kaikkea tärkeintä minulle on tässä tilanteessa vakuuttua siitä että tapahtunut ei liity minuun - en olisi voinut sanoa tai tehdä mitään joka olisi estänyt J:tä lähtemästä kyseisen naisen matkaan. Tiedän että J:n motiivi oli nimenomaan kokemusten hankkiminen - nuoria, vanhoja, tummia, vaaleita, kotimaisia, ulkomaisia, vain enemmän naisia jotta hän voi sitten (omien sanojensa mukaan) myöhemmin asettua aloilleen tuntematta että jotain on jäänyt kokematta. Toki meidän kokemuksissamme on myös huima dispariteetti koska hänellä kumppaniluku jää alle kymmenen ja minulla se lähentelee miltei sataa. Sinänsä ymmärrän hänen tarpeensa käydä panemassa muita, mutta en silti halua kieltää tunteita joita tämä kaikki herättää.

Olen vihainen. En aio kaataa sitä J:n niskaan mutta haluan kuitenkin tunnistaa tämän tunteen ja ajatella että minulla on oikeus tuntea niin. Se onko tunne oikeutettu tähän tilanteeseen - koska kuitenkin kyse ei ole pettämisestä - on yhdentekevää, tärkeämpää on se etten säilö kaikkia tunteita sisälleni josta ne myöhemmin räjähtävät jonkun toisen naamalle. Toinen tunne - ja se mitä vastaan yritän eniten taistella - on kysymykset omasta itsetunnostani ja riittävyydestäni. Että olisinko voinut estää tämän jos olisin nuorempi, kauniimpi, laihempi ja sitä rataa. Järjellä ajateltuna en - onhan J kuitenkin pannut minua ihan mielellään tähänkin asti sellaisena kuin olen - mutta tällaisissa tilanteissa ne epävarmuudet nousevat silti pintaan.

Kirjoitin tämän viime yönä kun en saanut unta miettiessäni miksei J vastaa viesteihini (hän katosi kesken keskustelumme, tiesin kyllä että hän oli baarissa - tässä vaiheessa en vielä tiennyt mitä oli tapahtunut):

"Jos J haluaa panna muita, en voi tilanteelle mitään. Emme ole sopineet uskollisuudesta. Voin ainoastaan toivoa että hän tajuaa käyttää kumia pannessaan kännissä, tai ainakin muistaisi jälkeenpäin että onko käyttänyt. J:n halu panna muita naisia ei tee minusta vähemmän arvokasta tai vähemmän haluttavaa.

En voi kiukutella tai olla mustasukkainen J:lle – on kuitenkin sallittua että tunnistan nuo tunteet, koska ne kertovat enemmän minusta itsestäni. Olen mustasukkainen koska pelkään etten riitä, ole tarpeeksi kaunis tai kiinnostava. Minun on ymmärrettävä että mitä tahansa tekisinkään, se ei saisi J:tä kiinnostuneemmaksi minusta.

Tyyneysrukouksen sanoin minun on hyväksyttävä etten voi muuttaa sitä että J haluaa panna muita naisia. Jumala voi kuitenkin antaa minulle rohkeutta muuttaa asiat joihin voin vaikuttaa – kuten se haluanko olla J:n kanssa tekemisissä jos hänen kanssaan oleminen tuottaa minulle henkistä tuskaa. Viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan – en voi muuttaa J:tä, mutta voin muuttaa kuinka suhtaudun häneen ja kuinka toimin hänen kanssaan.

Jatkossa:

Yritän ottaa rauhallisesti ja elää elämääni niinkuin tätä ei olisi tapahtunut. En anna pelkojeni vaikuttaa päivittäisiin rutiineihini tai muihin suunnitelmiini. Tunnistan tunteet ja yritän ymmärtää mistä ne kumpuavat. Huomenna menen AAL:n kokoukseen kuten alunperinkin suunnittelin. Annan J:n ottaa minuun yhteyttä jos hän haluaa, mutta en jää itkemään hänen peräänsä. Minun elämäni jatkuu ilman J:täkin. Jos hän on käynyt panemassa muita, en aio kiukutella tai syyllistää häntä siitä, mutta kieltäydyn panemasta häntä ellei hän ole käyttänyt kumia. Jossain tuolla on joku joka haluaa minua sellaisena kuin olen, eikä halua panna ketään muuta kuin minua. Minä ansaitsen parempaa. Aion rukoilla Jumalalta johdatusta ja voimaa."

Tällä hetkellä tuntuu ihan hirveältä, mutta haluan uskoa siihen että se tapahtuu, jonka on tarkoitettu tapahtuvan ja ehkä joskus myöhemmin ymmärrän, mikä tämän kaiken tarkoitus oli.

Tyyneysrukous

J on palannut, niin myös ahdistukseni. Kaikki tuottavuuteni töissä tuntuu kuin se olisi vedetty vessasta alas, että yhtäkkiä olen jälleen yhtä hukassa kuin aiemminkin. Heikkoina hetkinä olen jopa miettinyt työpaikan vaihtamista, vaikka olen ollut tässä työpaikassa vasta puolitoista kuukautta. Miksi menin sekaantumaan duunikaveriin? Olisiko tilanne ollut eri jos kyseessä olisi ollut joku muu kuin J? Vai olisinko sittenkin sekaantunut ihan keneen tahansa joka olisi osoittanut minulle huomiota?

Luulin että J olisi ollut tämänkin päivän poissa, mutta niin hän vaan istui paikallaan kun tulin aamulla vessasta. Ahdistus alkoi samantien - ei siitä että hän on paikalla, vaan pikemminkin siitä tietoisuudesta että hän ei halua minua. Että en ole hänelle tärkeä, kiinnostava. Hän oli keskiviikkoiltapäivällä ehdottanut että tapaisimme tänään (perjantaina) illalla ja harrastaisimme seksiä - tänä aamuna hän kuitenkin perui suunnitelmat vedoten väsymykseensä. Tunsin kuinka addiktio aktivoitui - kuinka aloin miettiä pakonomaisesti mistä saisin seuraa tälle illalle, ihan vain että minun ei tarvitsisi kohdata yksinoloa. Lähetin tekstarin ryhmäkaverilleni ja sain vinkiksi rukoilla AA:n tyyneysrukousta kunnes oloni helpottaa.

"Jumala, anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa asiat jotka voin, ja viisautta erottaa nämä kaikki toisistaan." 

Vaikka en ole uskonnollinen enkä usko kristinuskon Jumalaan, uskon jollain tasolla Korkeampaan Voimaan. Hoin tuota ylläolevaa mantraa kunnes pahin ahdistus poistui. Vatsassani tuntuu vieläkin solmu, mutta olen jo kyennyt rauhoittumaan. En voi muuttaa J:tä tai hänen perusluonnettaan, en sitä että hän kaipaa yksinoloa eikä halua sitoutua. Tarvitsen tyyneyttä jotta voin hyväksyä tämän sellaisena kuin on. Tarvitsen rohkeutta muuttaa omaa suhtautumistani J:tä kohtaan, koska sen voin muuttaa - minun ei tarvitse olla riippuvainen häntä kohtaan. Minä voin suhtautua häneen välinpitämättömästi. Minä voin muuttaa suhtautumistani häntä kohtaan niin ettei hänen käytöksensä tai tekemättä jättämisensä aiheuta minulle ahdistusta. Ehkä jonain päivänä hän on jälleen minulle kuin kuka tahansa työkaveri, tai sitten minun (tai hänen, tai molempien) pitää vaihtaa työpaikkaa.

Ostin hänelle lahjoja kun hän oli poissa, mutta hän ei edes kiittänyt - tai kiitti, vasta kun kysyin asiasta kun sattumalta kohtasimme keittiössä. Se tuntui pahalta - jos joku olisi jättänyt jotain minun pöydälleni, olisin tottakai heti ensimmäisenä lähettänyt kiitosviestin takaisin, tai kiittänyt kasvotusten. Minusta tuntuu kuin olisin yhdentekevä, mitätön, arvoton, itsestäänselvyys. Ehkä on liian myöhäistä muuttaa sitä vaikutelmaa että yritän liikaa, ylikompensoin, että hän tietää minun olevan valmis miltei mihin vaan että hän antaisi huomiota minulle. Minä en halua olla sellainen, minä olin sellainen vuosia sitten V:n kanssa - tein ihan mitä vaan jotta hän olisi edes hetken kohdellut minua kuin normaalia, tasa-arvoista ihmistä.

Huomaan kaipaavani samaa J:ltä - että kun olemme yhdessä ja puhumme, hän olisi kiinnostunut minusta ja siitä minulla olisi sanottavana, että hän olisi iloinen siitä että olemme juuri siinä hetkessä ja jaamme sen hetken toistemme kanssa. Silti tuntuu että aina kun tapaamme, häntä kiinnostaa enemmän se milloin lähden ja milloin hän saa taas olla yksin. Seksikään ei tunnu samalta, se alkaa tuntua hyväksikäytöltä.

Silti minä en pääse irti. Olen Roxy, olen rakkausaddikti.

Silmät avautuvat

J on ollut tänään poissa toimistolta ja olen huomannut saaneeni paljon enemmän aikaiseksi. Lisäksi olen ollut rauhallisempi, koska eilen huomasin kiukuttelevani muille työkavereille liittyen turhautumiseeni J:tä kohtaan. Pyysin kyllä anteeksi käytöstäni, mutta en halunnut mainita mikä oli alkuperäinen syy.

Minun piti eilen tavata eräs tyyppi seksitreffien merkeissä, mutta ko. tyyppi teki oharit eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Vähän on sellainen fiilis ettei kuulukaan, hirveä kiusaaminen ja sitten ihan totaalinen katoaminen. Sunnuntaina pitäisi myös tavata eräs tyyppi, mutta taidan perua tapaamisen koska kuukautiset ovat alkamassa lähipäivinä - ja myös siksi että eilisen jälkeen on pieni vitutus koko hommaa kohtaan. Edes tyypit, joilta pitäisi saada pelkkää seksiä, eivät anna, eikä myöskään J:ltä heru. Olen huomannut siirtyväni J:n kohdalla tunnepyörässä vetäytymisvaiheeseen - alan pikkuhiljaa tunnistaa hänen piirteensä ja siksi otan etäisyyttä.

Muistin vasta tänään kuinka sanoin itselleni vuonna 2009 etten ikinä enää ala seurustella suomalaisen miehen kanssa, koska en jaksa sitä jatkuvaa juomista, masennusta ja yleisesti pessimististä elämänasennetta. Ennen J:tä minulla olikin vain muutamia yhdenillanjuttuja suomalaisten kanssa viimeisen viiden vuoden aikana, muuten pääasiallisesti seurustelin ulkomaalaisten (lue: valkoisten eurooppalaisten) kanssa. Viimeisin pitkä suhteenikin oli ulkomaalainen. Minun olisi pitänyt pitää tästä ihanteesta kiinni - vaikka onkin rumaa yleistää että kaikki suomalaiset miehet ovat juoppoja pessimistejä, siltä se on valitettavasti tuntunut viimeisten viiden vuoden aikana (ja jo sitä ennenkin). Olen itse iloinen ja ulospäinsuuntautunut ainakin ulospäin, introvertti lähinnä omissa oloissani kuten nyt. Siksi minua alkaa ahdistaa jos lähelläni on jatkuvasti henkilö joka levittää ympärilleen negatiivisuutta.

Olen itseasiassa yllättynyt että kielsin J:n kohdalla realiteetit näinkin pitkään. Luultavasti se alun huuma sokaisi minut - viestittelimme paljon ensimmäisinä parina viikkona, jopa siihen pisteeseen että se haittaisi meidän molempien töitä. Kun kahden viikon jälkeen J ensimmäisen kerran halusi pistää välit poikki, mykkäkoulua kesti noin viikko. Nyt yhteydenpito on selvästi vähentynyt alkuaikojen huumasta, mutta se on kuitenkin suht säännöllistä - viesti, pari päivässä. Tosin tähän pisteeseen asti olen sulkenut silmäni siltäkin kuinka nuivasti J viestii - yhteydenpidon aloitan aina minä, hän ei ota minuun yhteyttä. Eikä hän vastaa kuin muutamilla sanoilla, hyvin ytimekkäästi.

Ne muutamat kaverit joille olen J:stä ja nykytilanteestamme kertonut ovat todenneet raadollisesti että homma kusee aika pahasti - J ei hirveästi ilmennä kiinnostusta minua tai juttuamme kohtaan, vaan minä joudun tekemään kaiken työn. Hän ei ehdota tapaamisia, vaan minä kyselen ja hän sitten lähes järjestään torjuu kaikki yhteydenottoyritykseni. Joku järkevä ihminen toki kysyisi että hittoako roikun ihmisessä joka ei halua minua, mutta tässäpä nimenomaan kiteytyy se addiktion ydin - toista haluaa koska realiteeteiltä sulkee silmänsä. Minun silmissäni hän on täydellinen vaikka todellisuudessa hän ei edes halua minua.

Exäni haluaisi vielä yrittää uudelleen ja haluaisi meidän menevän pariterapiaan. Heikkoina hetkinäni olen miltei suostunutkin tähän vain siksi että minun ei tarvitsisi olla yksin. Sitten kuitenkin muistan kuinka onneton olin exäni kanssa viimeiset pari vuotta, ja tiedän ettei tietä ole enää takaisin. En usko että terapia pystyisi pyyhkimään pois kaikkia ongelmia, eikä osa minusta halua enää edes yrittää. Tällä hetkellä haluan olla mieluummin yksin, koska sitten minulla on ainakin mahdollisuus antautua satunnaisiin seikkailuihin, kuin olla sidottuna onnettomaan, seksittömään parisuhteeseen.

Ryhmästä voimaa toipumiseen, vaikka addiktio käy täysillä...

Käytyäni vertaistukiryhmässä tänään olo on paljon rauhallisempi kuin vielä aamulla. Pitää vain uskoa siihen että pohjimmiltani haluan toipua, ja että ryhmä antaa siihen eväät. Puhuin myös ryhmässä J:stä, ja sain neuvoksi antaa aikaa ja välimatkaa - jos hän oikeasti välittää minusta, hän tulee takaisin. Jos ei, niin en olisi häntä väkisin saanut luokseni vaikka olisin mitä tehnyt.

Tämä päivä oli muutenkin vähän hassu ja lisäsi jälleen hämmennystäni J:tä kohtaan. Kävelin aamulla sateessa töihin ja kirosin häntä mielessäni, koska panetti aivan helvetisti ja eilisillan nihkeä vastaus seksipyyntööni oli vielä tuoreena muistissani. Kun pääsin töihin, tarkistin ensimmäisenä pikaviestimen - voi helvetti, J on jo töissä ja matka keittiöön hakemaan aamupalaa kulkee hänen työpöytänsä ohi. Noh, ei muuta kuin pää pystyyn ja kylmä ilme kasvoille. Keittiöstä tullessani vilkaisin vaivihkaa J:n suuntaan, mutta hän oli onneksi niin uppoutunut johonkin ettei huomannut minua.

Lounasaikaan olin uppoutunut jo omiin töihini, kun kuulin tutut askeleet - hassua, miten toimiston 100 työntekijän joukosta osaan tunnistaa ne yhdet, vaikka niissä ei ole mitään erikoista sinänsä. En kääntynyt ympäri, koska näin vieressäni olevan ikkunan heijastuksesta J:n seisovan takanani. "Roxy, lähdetkö lounaalle?" hän kysyi pehmeästi, arkipäiväisesti. Sisälläni kihisi - eikö hän tajunnut että olin vihainen hänelle? Halusiko hän tahallaan tehdä kiusaa minulle, kiusata jo äärimmilleen paisunutta panetustani? Käännyin hitaasti ympäri, tarkoituksenani näyttää ärsyyntyneeltä - mutta paha oloni suli siihen paikkaan kun kohtasin jälleen hänen katseensa, tuo vihreiden silmien aseistariisuva koiranpentukatse. Voi helvetti sinun kanssasi, J. "Joo, mennään vaan" kuulin itseni sanovan ennen kuin ehdin oikeasti edes miettiä oliko tämä hyvä idea.

Luulin että lounaalle olisi tulossa isompikin porukka - J on ollut hyvin tarkka siitä ettei kukaan työpaikalla alkaisi epäillä mitään - mutta yllätyin kun olimmekin kahdestaan. En vieläkään osaa olla J:n lähellä kasuaalisti - kiinnostukseni häntä kohtaan kun on puhtaasti pakkomielteisen seksuaalista. Voin kertoa tämän päivän kokemuksella että on todella tuskaista yrittää ylläpitää tavanomaista, kevyttä lounaskeskustelua kun sinua vastapäätä istuva mies saa silkalla läsnäolollaan aivan järkyttävän panetuksen aikaiseksi. J puhui viikonlopun menoistaan, ja minä istun siinä, katson häntä, enkä kykene olemaan miettimättä kuinka haluaisin juuri nyt ryömiä pöydän alle, avata hänen farkkunsa ja ottaa häneltä suihin - siinä, keskellä täyttä lounasravintolaa. Se on oikeasti aika hirveä tunne, se himo on niin ylitsevuotava että se aiheuttaa miltei fyysistä pahoinvointia. Selvisin kuitenkin lounaasta kunnialla, ja loppupäivä menikin keskinäisen hiljaisuuden merkeissä.

Tämän illan olen kuluttanut selaamalla kaikkia niitä treffisivustoja joille olen jättänyt hakuilmoituksia. Sainkin torstaille sovittua ensitapaamisen yhden söpön tyypin kanssa joka myöskin etsii vakituista seksisuhdetta, ja sinänsä tilanne olisi minulle ideaali, mutta kierolla tavalla osa minusta ajattelee että jotenkin petän J:tä. Sanoin kyllä treffikumppanille että ekoilla kerroilla kumipakko ja jos homma toimii (ja molemmat haluavat lisää) niin sitten testeihin ja kumit pois. Pitäisikö kertoa J:lle että sori, panen myös muita ilman kumia? Pelkkään sanaanhan en luota vaan haluan oikeasti nähdä uudelta tyypiltä mustaa valkoisella niistä testituloksista. Toisaalta, J:n kanssakin luovuimme kumeista heti toisella tapaamisella vaikka ei ollut takeita mistään. Addiktio tekee myös ehkäisyidiootiksi, senkin myönnän. Toisaalta, J sanoi ettei hän ole koskaan ennen minua harrastanut seksiä ilman kondomia, mutta jostain syystä hän tuntui luottavan minuun täysin. Itsehän olin juuri ollut kolme vuotta suhteessa saman tyypin kanssa, joten oma tautiriskini oli suht minimaalinen. Nooh, vittu. Kyllä ne testit tulee ottaa, ihan koko peruspatteri - klamydia, HIV, tippuri, kuppa. Herpestä ja visvasyyliä ei pysty toteamaan kuin ulkoisesti, koska molempien kohdalla varsinainen aiheuttava virus (HPV ja herpes simplex) löytyy suurimmalta osalta väestöstä uinuvana. Pakko mennä sukupuolitautien polille koska se on ainoa paikka missä ei kysellä eikä syyllistetä.

Kaiken järjen mukaanhan uusien tyyppien vetäminen tähän addiktioon on paskin mahdollinen veto, mutta... välillä tuntuu että ne aivot ovat pillussa eivätkä korvien välissä...

Myös unissani olen addikti

Maanantaiaamukin alkaa pakkomielteisesti. J on usein viimein asia ajatuksissani ennen kuin nukahdan, ja ensimmäinen kuin herään. Tänään olen yhä kiukkuinen siitä että ehdotin seksiä tälle illalle, ja hän torjui minut, ilmoittamatta syytä. Mietin keinoja kuinka ilmaista vitutukseni oikeastaan tekemättä mitään, mutta sekin tuntuu jotenkin turhalta koska emme välttämättä kohtaa käytävillä lainkaan ellen tietoisesti eksy hänen puolelleen toimistoa. Tärkeintä minulle olisi olla puhumatta ja viestittelemättä hänelle lainkaan, käyttäytyä kuin häntä ei olisi olemassakaan, ja jos kohtaamme käytävällä niin vain kulkea hänen ohitseen katsomatta ja puhumatta. Siinäpähän ihmettelee sitten, saatana - addikti sisälläni raivoaa siitä kuinka hän kehtasi sanoa minulle "ei". Mutta koska tunnen hänet, tiedän myös ettei hän edes huomaisi mykkäkouluani, tuskin vaikka pitäisin sitä viikon. Hän luultavasti olisi vain iloinen hiljaisuudesta.

Maanisesti selaan sivustoja joille olen jättänyt seuranhakuilmoituksiani. Pakkomielteeni huutaa: joku tälle illalle, ihan ketä vaan. Ihan vaan jotta ei tarvitsisi olla yksin, jotta voisin todistaa itselleni olevani vielä kaunis, seksikäs ja haluttu. Vaikka J ehkä ajatteli torjuvansa minut vain tänä iltana - ja huomenna voisi jo herua - mieleni vääntää hänen torjuntansa kaikenkattavaksi, pysyväksi. Järjellä tiedän että ylireagoin rankasti, mutta mieleni ja tunteeni eivät ole yhtä järkeviä. Olen aina ollut emotionaalisesti kaikki tai ei mitään, siihen ei oikein terapiakaan ole kykenyt pureutumaan.

Onneksi tänään on myös SLAA-ryhmä, pääsen sinne purkamaan ajatuksiani. Välillä on tosin tuntunut huijaukselta käydä ryhmässä koska siinä missä muut aktiivisesti pyrkivät käytöksestään eroon, minä yritän luovia jossain välimaastossa missä voisin pitää osan käytöksestäni ja elää muuten normaalisti. Ei addiktion kanssa voi ikinä elää normaalisti, ketä oikein yritän huijata? Ei se että etsii maanisesti seksiseuraa vain yhden torjunnan vuoksi ole lainkaan normaalia. Enkä edes tiedä haluanko sittenkin pohjimmiltani parisuhdetta - sen tiedän että monogaminen en osaa olla, päädyn pettämään ennemmin tai myöhemmin kaikissa parisuhteissani. Maailmassa on liikaa ihania miehiä joiden kanssa harrastaa seksiä. Ei minusta varmaan olisi edes polyamorikoksi, koska toisaalta en kykenisi jakamaan kumppaneita muiden kanssa. Ei sellaisia miehiä olekaan jotka suostuisivat tietoisesti sellaiseen parisuhdekuvioon joka olisi minun maailmassani ihanteellinen - siihen että minä paneskelen ympäriinsä, mutta he ovat uskollisia vain minulle.

Kohta pitää lähteä töihin. Tästä tulee oikein tahtojen taistelu kun vastakkain ovat kostomentaliteettini joka käskee unohtaa J:n, ja se addikti joka haluaa tehdä kaikkensa voittaaksensa hänet takaisin. Katsotaan kumpi on voitolla päivän päätteeksi...

Kuinka pakkomielle hallitsee elämää

Rakkausaddiktio on hyvinkin lähellä huumeriippuvuutta... kokaiini tulee ensimmäisenä mieleen, vaikka en sitä itse olekaan kokeillut, mutta ainetta käyttäneiden kuvaukset vastaavat hyvin sellaista euforiaa jota itse tunnen kun rakkausaddiktion ihastumisesta ja seksistä tuleva "huuma" iskee päälle. Sitä on vain pakko saada lisää, kaikki on hyvin, mutta sitten kun fiilis menee ohi niin olo on paska, masentunut, vihamielinen, joskus jopa itsetuhoinen. Kunnes taas saa sen "annoksen" ja hyvä fiilis palaa. Ja paska fiilis. Ja hyvä fiilis. Ja repeat ad infinitum.

Työkaverillani on juuri tällainen vaikutus minuun. Kutsun häntä nyt J:ksi, kun en täällä rupea sen kummemmin henkilöllisyyksiä levittelemään. Tapasin J:n kolmantena työpäivänäni kun lähdin työkavereiden kanssa afterwork-bisseille - osa porukasta oli juuri saanut vakituiset sopimukset, ja niitä siinä juhlistettiin. J ei ollut mitenkään mieleenpainuva - kun jälkeenpäin juttelimme ensi tapaamisestamme, en edes tiennyt että hän oli ollut mukana samassa porukassa joka lähti töistä lähibaariin, saati että hän olisi meillä töissä. En ollut siis pannut häntä mitenkään merkille. Ensimmäisen kerran illan aikana muistan huomanneeni hänet kun arvuuttelimme toistemme ikiä ja arvasin hänen ikänsä puoli vuotta yläkanttiin, josta hän näytti hyvin myrtyneeltä. Silloinkaan ei tullut vielä mitään sen kummempia viboja.

Kello 23 aikoihin olin jo jokseenkin päissäni ja halusin lähteä kotiin, mutta kaikki paikallaolijat olivat kasanneet puhelimensa kekoon pöydän keskellä ja sääntönä oli että ensimmäisenä puhelimensa ottava joutuu tarjoamaan kaikille kierroksen. Koska pankkikorttini oli puhelimen kotelossa, en myöskään pystynyt ostamaan itselleni lisää juomia. Onneksi joku muu otti puhelimensa, shotit tulivat pöytään, ja totesin että nyt on hyvä hetki lähteä kotiin. Silloin kuitenkin jostain ilmestyi J ja toi eteeni juoman, todeten "Älä nyt vielä lähde". Tämä on aika tarkasti se hetki jolloin addiktioni J:tä kohtaan syntyi - hän osoitti minulle huomiota, ja se on yleensä minulle vahvin triggeri joka saa addiktion aktivoitumaan.

Loppuillasta olimme jo varsin päissämme ja siinä vaiheessa kun muut olivat jo sammumispisteessä, kysyin J:ltä suoraan että menemmekö omille teillemme nukkumaan (koska huomenna oli työpäivä) vai menemmekö hänen luokseen panemaan. J:n ilme oli kuin pikkupojalla jouluaattona kun ehdotin seksiä, vaikka vähän aikaan mietinkin että onko mies lainkaan siinä kunnossa että kykenee panemaan. Epäilyksiä myös herätti kun mies koki tarvetta kommentoida miltei heti perään olevansa kokematon... tosin vähän asiaa pengottuani kävi ilmi ettei tässä sentään oltu poikuutta menettämässä vaan kokemattomuus viittasi kumppanien vähäiseen määrään (olin kolmas). Olin sen verran tajuissani kuitenkin että tajusin kysyä onko herralla kumeja kämpillään, ja onneksi oli.

Rakkausaddiktit ovat usein myös seksiaddikteja, mutta minulla seksi on ollut vain väline rakkausaddiktion ylläpitämisessä. Panen tyyppejä joihin haluan ihastua tai joiden haluan ihastuvan minuun, pikemminkin. Olen hyvä sängyssä (tämä on 15 vuoden hartaan harjoittelun tulos) eikä minulla ole estoja, joten yleensä seksi kanssani on villiä, irstasta ja sellaista mitä muistellaan lämmöllä vielä vuosien päästäkin. Tämä luultavasti oli J:llekin vähän hämmentävä kokemus, koska myöhemmin kuulin hänen aiemmista kumppaneistaan jotka olivat kauniisti sanottuna hieman... estoisia. Sitten tulee tällainen seksihullu joka ei häpeile mitään, ja panee miten haluaa. Minä jäin luultavasti jo sen ensimmäisen illan jälkeen koukkuun siihen kuinka avoimesti J halusi minua, ja minä halusin häntä enemmän koska hän halusi minua.

Kaksi viikkoa vietimme miltei joka toinen päivä töiden jälkeen pannen ja seksi oli euforista. Rakkausaddiktioon kuitenkin kuuluu se että addikti (minä) maalaa hyvin romanttisen ja siloitellun kuvan kumppanistaan, ja sulkee silmänsä realiteeteilta. En siis huomannut kuinka J alkoi pikkuhiljaa vetäytyä, vastaili nihkeämmin yhteydenottoihini ja oli yleisesti vaan vähemmän saatavilla. Myöhemmin olemme puhuneet tästä ja hän kyllä tunnistaa itsessään rakkausvälttelijän piirteitä, mutta minulta ne menivät siinä kiimaeuforiassa täysin ohi. En tajunnut vielä silloinkaan mitään kun hän syntymäpäivänäni perui kiimaiset suunnitelmamme väsymykseen vedoten (joka ei ole häntä koskaan ennen estänyt) ja söimme vain kakkua kahdestaan. Kaksi päivää tämän jälkeen hän pudotti pommin - "ollaan vaan työkavereita" eli lopetetaan paneminen ja ollaan ihan normaalisti. Menin ihan sekaisin. Mielialani sahasi surun ja vihan välimaastoa; silloin kun en itkenyt niin mietin miten tuottaisin hänelle mahdollisimman paljon tuskaa. Tämä on hyvin klassista rakkausaddiktin käytöstä - kun pääsy huumeeseen on kielletty, ihminen on valmis menemään melkoisiin tekoihin päästäkseen käsiksi huumeeseen jälleen.

Sain sitten ongittua selville että häntä on ahdistanut pitkään se kuinka viestittelin aktiivisesti ja elin muutenkin addiktion huumavaiheessa, ihan kuin elämässäni ei olisi mitään muuta kuin J. Myönnän, näin tapahtui. Lupasin vähentää viestittelyä ja muutenkin ottaa etäisyyttä, mutta sekään ei tuntunut kelpaavan. Niinpä siis ajauduimme mykkäkouluun joka kesti noin viikon. Sen viikon päätteeksi olivat firman pikkujoulut joissa J ei ollut, mutta sovimme tapaavamme  muutaman muun työkaverin kanssa hänet afterpartyilla. Kun pääsimme baariin jossa J oli kaverinsa kanssa, näin heti että hän oli humalassa ja täten varsin helppoa riistaa. Olin itsekin jonkin verran humalassa, mutta taktisesti aloin itse juoda alkoholittomia juomia samalla kun juotin J:tä yhtä kovempaan humalaan. Tämä myöskin on addiktin käytöstä - kaikki keinot ovat sallittuja.

Humalasta huolimatta osoitin hänelle mistä hän oli jäämässä paitsi, ja seksin avulla sidoin hänet jälleen itseeni. Tässä tilanteessa olemme nyt - minä en voi saada häntä kokonaan, ja hän ei pääse minusta eroon koska seksi kanssani on niin koukuttavan mahtavaa. Yritän tehdä itsestäni hänelle korvaamattoman, ainutlaatuisen, ja muistuttaa hänelle kuinka hän on useampaankin otteeseen (selvinpäin, jopa) todennut minun tarjoavan hänelle hänen elämänsä parasta seksiä. Joudun kyllä itsekin myöntämään että myös hän on tähänastisen elämäni paras pano - miten hän sen tekee, sitä en tiedä, mutta kenenkään toisen kanssa en ole kokenut niin intensiivisiä orgasmeja ja aivot sulattavaa kiimaa kuin hänen kanssaan.

Pakkomielteiseksi tämä homma tosin muuttuu kun J ei suostu harrastamaan seksiä kanssani, oli se sitten syystä mistä tahansa - voihan se olla että hänellä on muuta menoa tai häntä ei yksinkertaisesti vaan paneta (se on tullut selväksi että libidomme eivät kohtaa; hänelle riittaisi kerran viikossa tai kahdessa, itse haluaisin joka päivä). Joku triggeri aktivoituu jälleen, ja vaikka kyse olisi vain hetkellisistä ohareista, alan kiukutella ja suunnitella kostoa, tai vastaavasti alan pakonomaisesti etsiä muuta seuraa joka ottaisi hänen paikkansa. Jos en voi saada häntä, voin kuitenkin saada jonkun muun. Pakkomielteenomaisesti etsin seuraa, kunnes löydän jonkun joka antaa minulle haluamani.

Pakkomielle. Addiktio. Tämä on minun elämääni.

Voiko rakkauteen addiktoitua?

Kirjoitan useampaakin blogia, ja huomasin että rakkausaddiktioon liittyvät tekstini veivät usein turhankin paljon huomiota blogin varsinaiselta aiheelta - siispä päätin perustaa uuden blogin joka käsittelee vain addiktioon liittyviä aiheita. Ensisijaisesti toivon että sosiaalipornosta nauttimisen sijaan tästä blogista olisi apua muille addikteille tai itseään sellaiseksi epäileville.

Käydäänpä läpi rakkausaddiktion klassisia oireita ja kuinka ne ilmenevät elämässäni...

"Olet kykenemätön lopettamaan tietyn henkilön tapailemista, vaikka tiedät suhteen olevan tuhoisa sinulle"

Voi kyllä. Neljä vuotta elämästäni (vuodet 2006-2010) kulutin miehen kanssa joka kohteli minua välinpitämättömästi, mutta sai minut silti palaamaan luokseni. Hän ei koskaan ottanut minuun yhteyttä selvinpäin - aina humalassa, ja aina vain halutakseen seksiä. Jos tapasimme selvinpäin (hetken aikaa olimme samassa työpaikassakin töissä), hän ei ollut tuntevinaankaan minua. Tein ohareita kavereilleni vain päästäkseni hänen luokseen. Yhtenä uutenavuotena lähdin ensimmäisellä aamujunalla Tampereelta takaisin Helsinkiin, koska hän kaipasi minua humalaisena sänkyynsä aamukolmelta. Näin vuosia jälkeenpäin tuntuu suorastaan naurettavalta myöntää että lähdin matkaan samantien vain siksi että pelkäsin että hän sammuu ennen kuin ehdin perille eikä hän sen jälkeen enää halua minua. Mitä helvettiä? Loppujen lopuksi ystäväni pisti kovan kovaa vastaan - joko menet hoitoon (ja hankkiudut siitä äijästä eroon) tai ystävyys menee katki. Menin hoitoon, ja tyyppikin tipahti ennen pitkää kuvioista pois. En kuitenkaan ole vielä kuivilla addiktiosta, kuten tämäkin blogi tulee todistamaan.

"Sinulla on vaikeuksia keskittyä muihin asioihin rakkauselämääsi liittyvien ajatusten tai tunteidesi takia"

Tämä on tälläkin hetkellä ajankohtainen ongelma. Olen seksisuhteessa työkaverini kanssa, ja pelkästään hänen näkemisensä toimiston käytävillä pitää minut jatkuvassa panetuksen tunteessa kiinni. Kun emme näe, työnteon sijaan huomaan kuluttavani suuresti aikaa hänestä fantasioimiseen ja menneiden seksikertojen ajattelemiseen. En ole vielä kuullut kommentteja siitä että työni alkaa kärsiä, mutta pelkään sitä kokoajan. Juttuja jää tekemättä enkä tunnu olevan ajan tasalla siitä mitä töissä tapahtuu, kun mietin vaan sitä milloin pääsen seuraavan kerran panemaan työkaveriani (töissä emme sentään pane). Samaten kun vietän aikaa ystävieni kanssa, olen paikalla mutten varsinaisesti läsnä, koska kelaan jälleen niitä samoja fantasia-ajatuksia päässäni.

"Huomaat flirttailevasi tai seksualisoivasi jonkun, vaikka sinun ei olisikaan tarkoitus tehdä niin"

Olen totaalisen koukussa muilta saatuun huomioon - katseisiin, sanoihin, kosketuksiin, mihin vaan joka saa minut tuntemaan oloni paremmaksi. Tiedän ja tunnistan että minulla on huono itsetunto, ja vaikka olen vuosia käynyt terapiassa (ja itsetuntoni on parantunut), olen silti varsin rikkinäinen ihminen sisältä. Kaipaan muita ihmisiä sanomaan kauniita asioita itselleni, koska en itse kykene sanomaan niitä itselleni.

"Uskot, että joku voi parantaa sinut, tai tehdä elämästäsi parempaa"

Ihastun aina tietyn tyyppisiin miehiin - vahvoihin, itsenäisiin, kiireisiin, määrätietoisiin; juuri sellaisiin joita en itse olen. Huomaan aina enemmän tai vähemmän alitajuisesti etsiväni tyyppiä joka tekisi minusta "kokonaisen"; joka omaisi kaikki ne piirteet joita toivoisin itselläni olevan. Addiktiokirjallisuudessa käytetään usein termia "love avoidant", rakkausvälttelijä, joka hyvin arkkityyppinen kuvaus minun ns. ihannemiehestäni - mies joka ei ole saatavilla, joku jota voin addiktina tavoitella ja jahdata.

"Sinusta tuntuu, että olet parisuhteessa liian tarvitseva tai ripustautuva"

Vielä vuosien terapiassa käynninkään jälkeen en ole täysin varma kuka minä oikeasti olen - mitkä ovat ne persoonallisuuden piirteet minussa jotka ovat todella minua, eivätkä omittuja joilta toisilta? Vuosien ajan muutun aina sellaiseksi kun silloinen kumppanini oli - aloin kuunnella samaa musiikkia, katsoa samoja elokuvia, kiinnostua samoista asioista. Jälkeenpäin en ollut varma olinko oikeasti kiinnostunut noista asioista vai halusinko vain miellyttää kumppaniani. Nykyisessä säädössäni olen saanut kuulla kritiikkiä siitä että otan yhteyttä liian usein ja haluan nähdä liian usein, joten olen pyrkinyt tietoisesti rajoittamaan sitä. Addiktioon yleensä kuuluvan kostomentaliteetin takia olen kuitenkin miettinyt että ottaisin useampia rakastajia rinnalle, vaikka tähän kuvioon liittyy paljonkin riskejä. Tällä hetkellä asia on (onneksi) vielä vain ajatuksen asteella.

Kirjoitan myöhemmin lisää. Tästä on kuitenkin hyvä aloittaa matka addiktion pimeään maailmaan...