Silmät avautuvat

J on ollut tänään poissa toimistolta ja olen huomannut saaneeni paljon enemmän aikaiseksi. Lisäksi olen ollut rauhallisempi, koska eilen huomasin kiukuttelevani muille työkavereille liittyen turhautumiseeni J:tä kohtaan. Pyysin kyllä anteeksi käytöstäni, mutta en halunnut mainita mikä oli alkuperäinen syy.

Minun piti eilen tavata eräs tyyppi seksitreffien merkeissä, mutta ko. tyyppi teki oharit eikä hänestä ole sen jälkeen kuulunut mitään. Vähän on sellainen fiilis ettei kuulukaan, hirveä kiusaaminen ja sitten ihan totaalinen katoaminen. Sunnuntaina pitäisi myös tavata eräs tyyppi, mutta taidan perua tapaamisen koska kuukautiset ovat alkamassa lähipäivinä - ja myös siksi että eilisen jälkeen on pieni vitutus koko hommaa kohtaan. Edes tyypit, joilta pitäisi saada pelkkää seksiä, eivät anna, eikä myöskään J:ltä heru. Olen huomannut siirtyväni J:n kohdalla tunnepyörässä vetäytymisvaiheeseen - alan pikkuhiljaa tunnistaa hänen piirteensä ja siksi otan etäisyyttä.

Muistin vasta tänään kuinka sanoin itselleni vuonna 2009 etten ikinä enää ala seurustella suomalaisen miehen kanssa, koska en jaksa sitä jatkuvaa juomista, masennusta ja yleisesti pessimististä elämänasennetta. Ennen J:tä minulla olikin vain muutamia yhdenillanjuttuja suomalaisten kanssa viimeisen viiden vuoden aikana, muuten pääasiallisesti seurustelin ulkomaalaisten (lue: valkoisten eurooppalaisten) kanssa. Viimeisin pitkä suhteenikin oli ulkomaalainen. Minun olisi pitänyt pitää tästä ihanteesta kiinni - vaikka onkin rumaa yleistää että kaikki suomalaiset miehet ovat juoppoja pessimistejä, siltä se on valitettavasti tuntunut viimeisten viiden vuoden aikana (ja jo sitä ennenkin). Olen itse iloinen ja ulospäinsuuntautunut ainakin ulospäin, introvertti lähinnä omissa oloissani kuten nyt. Siksi minua alkaa ahdistaa jos lähelläni on jatkuvasti henkilö joka levittää ympärilleen negatiivisuutta.

Olen itseasiassa yllättynyt että kielsin J:n kohdalla realiteetit näinkin pitkään. Luultavasti se alun huuma sokaisi minut - viestittelimme paljon ensimmäisinä parina viikkona, jopa siihen pisteeseen että se haittaisi meidän molempien töitä. Kun kahden viikon jälkeen J ensimmäisen kerran halusi pistää välit poikki, mykkäkoulua kesti noin viikko. Nyt yhteydenpito on selvästi vähentynyt alkuaikojen huumasta, mutta se on kuitenkin suht säännöllistä - viesti, pari päivässä. Tosin tähän pisteeseen asti olen sulkenut silmäni siltäkin kuinka nuivasti J viestii - yhteydenpidon aloitan aina minä, hän ei ota minuun yhteyttä. Eikä hän vastaa kuin muutamilla sanoilla, hyvin ytimekkäästi.

Ne muutamat kaverit joille olen J:stä ja nykytilanteestamme kertonut ovat todenneet raadollisesti että homma kusee aika pahasti - J ei hirveästi ilmennä kiinnostusta minua tai juttuamme kohtaan, vaan minä joudun tekemään kaiken työn. Hän ei ehdota tapaamisia, vaan minä kyselen ja hän sitten lähes järjestään torjuu kaikki yhteydenottoyritykseni. Joku järkevä ihminen toki kysyisi että hittoako roikun ihmisessä joka ei halua minua, mutta tässäpä nimenomaan kiteytyy se addiktion ydin - toista haluaa koska realiteeteiltä sulkee silmänsä. Minun silmissäni hän on täydellinen vaikka todellisuudessa hän ei edes halua minua.

Exäni haluaisi vielä yrittää uudelleen ja haluaisi meidän menevän pariterapiaan. Heikkoina hetkinäni olen miltei suostunutkin tähän vain siksi että minun ei tarvitsisi olla yksin. Sitten kuitenkin muistan kuinka onneton olin exäni kanssa viimeiset pari vuotta, ja tiedän ettei tietä ole enää takaisin. En usko että terapia pystyisi pyyhkimään pois kaikkia ongelmia, eikä osa minusta halua enää edes yrittää. Tällä hetkellä haluan olla mieluummin yksin, koska sitten minulla on ainakin mahdollisuus antautua satunnaisiin seikkailuihin, kuin olla sidottuna onnettomaan, seksittömään parisuhteeseen.