Maanantaiaamukin alkaa pakkomielteisesti. J on usein viimein asia ajatuksissani ennen kuin nukahdan, ja ensimmäinen kuin herään. Tänään olen yhä kiukkuinen siitä että ehdotin seksiä tälle illalle, ja hän torjui minut, ilmoittamatta syytä. Mietin keinoja kuinka ilmaista vitutukseni oikeastaan tekemättä mitään, mutta sekin tuntuu jotenkin turhalta koska emme välttämättä kohtaa käytävillä lainkaan ellen tietoisesti eksy hänen puolelleen toimistoa. Tärkeintä minulle olisi olla puhumatta ja viestittelemättä hänelle lainkaan, käyttäytyä kuin häntä ei olisi olemassakaan, ja jos kohtaamme käytävällä niin vain kulkea hänen ohitseen katsomatta ja puhumatta. Siinäpähän ihmettelee sitten, saatana - addikti sisälläni raivoaa siitä kuinka hän kehtasi sanoa minulle "ei". Mutta koska tunnen hänet, tiedän myös ettei hän edes huomaisi mykkäkouluani, tuskin vaikka pitäisin sitä viikon. Hän luultavasti olisi vain iloinen hiljaisuudesta.
Maanisesti selaan sivustoja joille olen jättänyt seuranhakuilmoituksiani. Pakkomielteeni huutaa: joku tälle illalle, ihan ketä vaan. Ihan vaan jotta ei tarvitsisi olla yksin, jotta voisin todistaa itselleni olevani vielä kaunis, seksikäs ja haluttu. Vaikka J ehkä ajatteli torjuvansa minut vain tänä iltana - ja huomenna voisi jo herua - mieleni vääntää hänen torjuntansa kaikenkattavaksi, pysyväksi. Järjellä tiedän että ylireagoin rankasti, mutta mieleni ja tunteeni eivät ole yhtä järkeviä. Olen aina ollut emotionaalisesti kaikki tai ei mitään, siihen ei oikein terapiakaan ole kykenyt pureutumaan.
Onneksi tänään on myös SLAA-ryhmä, pääsen sinne purkamaan ajatuksiani. Välillä on tosin tuntunut huijaukselta käydä ryhmässä koska siinä missä muut aktiivisesti pyrkivät käytöksestään eroon, minä yritän luovia jossain välimaastossa missä voisin pitää osan käytöksestäni ja elää muuten normaalisti. Ei addiktion kanssa voi ikinä elää normaalisti, ketä oikein yritän huijata? Ei se että etsii maanisesti seksiseuraa vain yhden torjunnan vuoksi ole lainkaan normaalia. Enkä edes tiedä haluanko sittenkin pohjimmiltani parisuhdetta - sen tiedän että monogaminen en osaa olla, päädyn pettämään ennemmin tai myöhemmin kaikissa parisuhteissani. Maailmassa on liikaa ihania miehiä joiden kanssa harrastaa seksiä. Ei minusta varmaan olisi edes polyamorikoksi, koska toisaalta en kykenisi jakamaan kumppaneita muiden kanssa. Ei sellaisia miehiä olekaan jotka suostuisivat tietoisesti sellaiseen parisuhdekuvioon joka olisi minun maailmassani ihanteellinen - siihen että minä paneskelen ympäriinsä, mutta he ovat uskollisia vain minulle.
Kohta pitää lähteä töihin. Tästä tulee oikein tahtojen taistelu kun vastakkain ovat kostomentaliteettini joka käskee unohtaa J:n, ja se addikti joka haluaa tehdä kaikkensa voittaaksensa hänet takaisin. Katsotaan kumpi on voitolla päivän päätteeksi...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti