Tienhaarassa

En ole kirjoittanut mitään kahteen viikkoon koska asiat J:n kanssa ovat olleet hyvin eikä mitään sen suurempaa kriisiä ole ollut. Huomaan että kirjoittamiseni aktivoituu nimenomaan kun jokin suurempi myllerrys on meneillään sisälläni, kuten aikoinaan vanhojen päiväkirjojeni kanssa. Kirjoittaminen on minulle ensisijaisesti terapeuttista - se auttaa minua selkiyttämään ja käsittelemään sellaisia asioita joita en pysty pääni sisällä ratkomaan.

Viime aikoina olen hakeutunut uusiin vertaistukiryhmiin, AAL- ja CODA-ryhmiin. AAL on alkoholistien ja toimintahäiriöisten perheiden aikuisille lapsille, CODA taas läheisriippuvaisille. Molemmat tuntuvat oikeilta käytökseni ja historiani huomioiden. En ole alkoholistiperheestä, mutta hyvin tunnekylmästä ja toimintahäiriöisestä kylläkin. CODAsta sain vinkin eräältä ryhmätoveriltani seksi- ja rakkausriippuvaisten ryhmässä. Mietin ensin etten ole läheisriippuvainen koska ajattelin että se koskee enemmän henkilöitä jotka jäävät huonoon suhteeseen vaikka mies olisi väkivaltainen ja/tai alkoholisti; itse olen kuitenkin lähtenyt suhteista kun olen tajunnut niiden olevan huonoja. Luin kuitenkin tekstejä läheisriippuvuudesta ja tajusin että suhtautumiseni J:hin on miltei läheisriippuvaisuuden oppikirjaesimerkki. Tapaamisemme jälkeen koko elämäni on pyörinyt hänen ympärillään - miettinyt hänen ongelmiaan, hänen tunteitaan, hänen tekemisiään. Läheisriippuvuudesta on käytetty luonnehdintaa "disease of lost self" mikä kyllä kuvaa sitä täydellisesti - läheisriippuvainen henkilö ikään kuin luopuu omasta minuudestaan ja alkaa elää elämäänsä toisen ihmisen kautta.

Nyt olen kuitenkin melkoisessa tienhaarassa enkä tiedä mihin suuntaan lähteä. Sain eilen kuulla J:ltä että hän oli lähtenyt baarista vanhemman naisen mukaan panemaan tätä. Hän ei ollut mitenkään pahoillaan tapahtuneesta, halusi kuitenkin kertoa minulle että näin oli käynyt, tiedoitusluonteisesti. En ole oikein kyennyt käsittämään vielä tapahtunutta - vaikka toki tiesin että näin voi käydä milloin vain, ja olinhan itsekin etsinyt seksiseuraa valmiiksi eri kautta, vaikka en ollut tavannut vielä ketään tai sopinut mitään muutakaan. Minulla ja J:lla ei ollut koskaan uskollisuussopimusta - ainoa määrittelevä tekijä oli "me ollaan keskenämme ilman kumia ja jos pannaan muita niin sitten kumin kanssa". Niin. Sinänsä mieleni on pedannut tätä skenaariota valmiiksi jo alusta lähtien niin että nyt kun se viimein tapahtui, olen jotenkin välinpitämätön.

Yritän jotenkin miettiä tapahtunutta mielessäni vaikka miten- ja miksi-kysymysten miettiminen ei muuta tilannetta mihinkään suuntaan. Ennen kaikkea tärkeintä minulle on tässä tilanteessa vakuuttua siitä että tapahtunut ei liity minuun - en olisi voinut sanoa tai tehdä mitään joka olisi estänyt J:tä lähtemästä kyseisen naisen matkaan. Tiedän että J:n motiivi oli nimenomaan kokemusten hankkiminen - nuoria, vanhoja, tummia, vaaleita, kotimaisia, ulkomaisia, vain enemmän naisia jotta hän voi sitten (omien sanojensa mukaan) myöhemmin asettua aloilleen tuntematta että jotain on jäänyt kokematta. Toki meidän kokemuksissamme on myös huima dispariteetti koska hänellä kumppaniluku jää alle kymmenen ja minulla se lähentelee miltei sataa. Sinänsä ymmärrän hänen tarpeensa käydä panemassa muita, mutta en silti halua kieltää tunteita joita tämä kaikki herättää.

Olen vihainen. En aio kaataa sitä J:n niskaan mutta haluan kuitenkin tunnistaa tämän tunteen ja ajatella että minulla on oikeus tuntea niin. Se onko tunne oikeutettu tähän tilanteeseen - koska kuitenkin kyse ei ole pettämisestä - on yhdentekevää, tärkeämpää on se etten säilö kaikkia tunteita sisälleni josta ne myöhemmin räjähtävät jonkun toisen naamalle. Toinen tunne - ja se mitä vastaan yritän eniten taistella - on kysymykset omasta itsetunnostani ja riittävyydestäni. Että olisinko voinut estää tämän jos olisin nuorempi, kauniimpi, laihempi ja sitä rataa. Järjellä ajateltuna en - onhan J kuitenkin pannut minua ihan mielellään tähänkin asti sellaisena kuin olen - mutta tällaisissa tilanteissa ne epävarmuudet nousevat silti pintaan.

Kirjoitin tämän viime yönä kun en saanut unta miettiessäni miksei J vastaa viesteihini (hän katosi kesken keskustelumme, tiesin kyllä että hän oli baarissa - tässä vaiheessa en vielä tiennyt mitä oli tapahtunut):

"Jos J haluaa panna muita, en voi tilanteelle mitään. Emme ole sopineet uskollisuudesta. Voin ainoastaan toivoa että hän tajuaa käyttää kumia pannessaan kännissä, tai ainakin muistaisi jälkeenpäin että onko käyttänyt. J:n halu panna muita naisia ei tee minusta vähemmän arvokasta tai vähemmän haluttavaa.

En voi kiukutella tai olla mustasukkainen J:lle – on kuitenkin sallittua että tunnistan nuo tunteet, koska ne kertovat enemmän minusta itsestäni. Olen mustasukkainen koska pelkään etten riitä, ole tarpeeksi kaunis tai kiinnostava. Minun on ymmärrettävä että mitä tahansa tekisinkään, se ei saisi J:tä kiinnostuneemmaksi minusta.

Tyyneysrukouksen sanoin minun on hyväksyttävä etten voi muuttaa sitä että J haluaa panna muita naisia. Jumala voi kuitenkin antaa minulle rohkeutta muuttaa asiat joihin voin vaikuttaa – kuten se haluanko olla J:n kanssa tekemisissä jos hänen kanssaan oleminen tuottaa minulle henkistä tuskaa. Viisaus erottaa nämä kaksi toisistaan – en voi muuttaa J:tä, mutta voin muuttaa kuinka suhtaudun häneen ja kuinka toimin hänen kanssaan.

Jatkossa:

Yritän ottaa rauhallisesti ja elää elämääni niinkuin tätä ei olisi tapahtunut. En anna pelkojeni vaikuttaa päivittäisiin rutiineihini tai muihin suunnitelmiini. Tunnistan tunteet ja yritän ymmärtää mistä ne kumpuavat. Huomenna menen AAL:n kokoukseen kuten alunperinkin suunnittelin. Annan J:n ottaa minuun yhteyttä jos hän haluaa, mutta en jää itkemään hänen peräänsä. Minun elämäni jatkuu ilman J:täkin. Jos hän on käynyt panemassa muita, en aio kiukutella tai syyllistää häntä siitä, mutta kieltäydyn panemasta häntä ellei hän ole käyttänyt kumia. Jossain tuolla on joku joka haluaa minua sellaisena kuin olen, eikä halua panna ketään muuta kuin minua. Minä ansaitsen parempaa. Aion rukoilla Jumalalta johdatusta ja voimaa."

Tällä hetkellä tuntuu ihan hirveältä, mutta haluan uskoa siihen että se tapahtuu, jonka on tarkoitettu tapahtuvan ja ehkä joskus myöhemmin ymmärrän, mikä tämän kaiken tarkoitus oli.